Tilastokeskuksen Suomen virallisen tilaston (SVT) mukaan tartuntataudit olivat merkittävä kuolemansyy 1930–1940-luvuilla. Kaikista kuolemista noin 25 % johtui tartuntataudeista vuonna 1936. Huomattava osa tartuntatautikuolemista, noin 60–70 %, johtui tuberkuloosista, jonka yleisin laji oli keuhkotuberkuloosi. Muita yleisiä tartuntatauteja olivat kurkkumätä, hinkuyskä ja influenssa, joka silloin luokiteltiin tartuntatauteihin. Vielä 1930-luvulla tuberkuloosiin kuoli vuosittain lähes 10 000 suomalaista.
Tuberkuloosia esiintyy suomessa edelleen ja kehittyvissä maissa se on edelleen merkittävä ongelma. WHO:n arvion mukaan jopa 1/3 maailman väestöstä on tuberkuloosibakteerin kantajia. Tuberkuloosibakteerin kantaja ei kuitenkaan välttämättä itse sairastu. Moni sairastunut on saanut tartunnan lapsena ja sairaus aktivoituu vasta iäkkäämpänä, tai kun vastuskyky jostakin syystä laskee.
Tuberkuloosi tarttuu ilmateitse, pienten pisaroiden eli bakteeriaerosolin välityksellä. Bakteereja leviää ilmaan, kun keuhkotuberkuloosia sairastava henkilö yskii, aivastaa tai puhuu. Tartunta tapahtuu, kun tuberkuloosibakteereja hengitetään keuhkoihin. Taudin tarttumiseen vaikuttavat kuitenkin altistumisen kesto ja läheisyys, bakteeriaerosolin määrä sekä altistuneen vastustuskyky.
Tuberkuloosin hallintaan on ollut käytössä oma tuberkuloosin hallintalakinsa, joka on lakkautettu vasta 1986. Tuberkuloosia vastaan annetusta calmet-rokotuksesta on luovuttu Suomessa 2006. Tuberkuloositartuntaa etsittiin Mantoux-testillä, jossa ihon alle ruiskutetiin tuberkuliinia. Tämä testi on nykyisin korvattu keuhkojen röntgen kuvauksella, sekä yskösnäytteillä, joista tuberkuloosibakteeria etsitään laboratoriossa.
Tuberkuloosia hoidetaan vähintään kuuden kuukauden ajan, usean lääkkeen yhdistelmällä. Tuberkuloosin, kuten muidenkin tartuntatautien hoito on potilaalle maksutonta. Lääkehoidon aloituksen jälkeen tartuntavaara häviää noin 2–3 viikossa. Koska tuberkuloosi on Suomen lain mukaan yleisvaarallinen tartuntatauti, on sairastuneiden tahdonvastainenkin hoito ja eristäminen mahdollista. Yleisvaarallisuutensa takia tuberkuloosin lääkehoito on tartuntatautilain mukaisesti valvottua, eli hoitaja valvoo potilaan jokaista lääkkeenottoa.
Tuberkuloosia hoidettiin Suomessa erityisissä tuberkuloosiparantoloissa, jossa kokonaiset sairaalat olivat keskittyneet vain tuberkuloosin hoitoon. Monista näistä sairaaloista tuli myöhemmin paikkoja, joissa hoidettiin myös muista keuhko-ongelmista kärsiviä henkilöitä ja sairaaloita kutsuttiin usein ”kansan suussa” keuhkoparantoloiksi tai keuhkosairaaloiksi. Tuberkuloosiparantoloissa tautia hoidettiin levon, ruokavalion, liikunnan ja kirurgian avulla, lääkkeitä ei juurikaan ollut. Potilaille opetettiin elintapoja, joiden avulla arkielämä helpottui ja itsen ja kanssaelävien suojaaminen tartunnalta oli mahdollista. Hoitoajat olivat pitkiä ja tulokset heikkoja.
Parantolat rakennettiin usein luonnonkauniille paikoille, jossa uskottiin että, mäntymetsän, raikkaat järvituulet ja lähdeveden voimaan yhdistettynä parantolahoitoon saavan aikaan hyviä tuloksia tuberkuloosin voittamiseksi.
Parantoloiden päiväohjelma oli tarkka. Potilaille määrättiin kolmesti päivässä 1–2 tuntia kerrallaan ”hallimakuuta”, suurilla parvekkeilla, ellei pakkasta ollut yli 20 astetta. Pakkassäässä parvekkeilla maattiin lampaankarvalla vuoratuissa makuupusseissa.
Monet potilaat viipyivät parantolassa pitkään, jopa vuosia. Syntyi omaa kulttuuria, harrastuksia ja ystävyyksiä. Osastoilla oli omat liput. Kun joku pääsi lähtemään kotiin, oli ilon päivä. Silloin vedettiin osaston lippu salkoon. Potilaat olivat vähintään kahden hengen huoneissa, koska yhteisöllisyyttä pidettiin tärkeänä osana hoitoa, sillä potilaat olivat pitkiä aikoja erossa perheistään.
Vuonna 1929 perustettiin Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistys yhdistämällä vuonna 1907 toimintansa aloittaneet Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys ja Vähävaraisten keuhkotautisten avustamisyhdistys. Yhdistys ylläpiti eri puolilla maata useita keuhkotautiparantoloita, jotka tuberkuloositapausten vähentyessä lakkautettiin tai siirrettiin valtion tai kuntien omistukseen.
Tuberkuloosin vastustamisyhdistys omisti joulumerkkikodit, joissa hoidettiin tuberkuloosia sairastavien äitien lapsia. Joulumerkkikotien toiminnan rahoittamiseksi myytiin joulumerkkejä, joita julkaistiin vielä hoitokotien toiminnan päätyttyäkin 1980-luvulle asti. Joulumerkkikodit perustettiin pelastamaan vastasyntyneitä. Jos perheessä oli tuberkuloosia, vastasyntynyt siirrettiin laitokselta hoitokotiin niin pitkäksi aikaa kuin oli tarpeen. Hoitokoteja rahoitettiin postimerkkien viereen liimattavilla joulumerkeillä.
Esimerkiksi Tampereen joulumerkkikodissa oli hoidettavana 2500 vauvaa. Hoitokodeissa pidettiin joukkokasteita, joihin vanhemmat antoivat nimitoiveen, mutta eivät voineet osallistua. Lasten Calmette-rokotusten aloitettiin kesällä 1940.
Tuberkuloosipotilaiden Liittona toimintansa aloittanut järjestö on kehittynyt sosiaali- ja terveysalan järjestöksi, jonka tarkoituksena nykyisinkin on edistää hengitysterveyttä ja hengityssairaan hyvää elämää. Hengitysliiton nykyinen slogan on ”Hengitysterveys on jokamiehenoikeus”. Vuonna 2016 Hengitysliitossa oli 30 000 jäsentä. Suurin osa jäsenistä sairastaa astmaa. Tuberkuloosia sairastaa enää vain noin kymmenen prosenttia jäsenistöstä.
Aluksi Hengitysliiton toiminnassa oli kolme keskeistä päämäärää. Tuberkuloosia kohtaan kohdistuvia sitkeitä ennakkoluuloja oli nujerrettava. Taudin sairastaneille pyrittiin löytämään sopivia työpaikkoja, perustamaan työtä tarjoavia laitoksia sekä tukemaan heidän taloudellista tilannettaan.
Tuberkuloosin vastustustyöhön liittyi alusta asti vahvasti ns. valistaminen. Tuberkuloosi oli pelätty, helposti tarttuva kansantauti, johon ei ollut lääkettä ennen antibiootteja. Bakteerien tuhoamiseksi yritettiin nostaa hygienian tasoa. Terveysvalistuksessa korostettiin, että jokainen voi itse hankkia itselleen vastustuskyvyn tuberkuloosia vastaan. Tätä varten piti jokaisen karaista itseään ja hillitä käyttäytymistään.
1900-luvun alussa lääkärit ohjeistivat, että tuberkuloosin ehkäisyssä oli tärkeää itsehillintä, joka tuki ehkäisevän ja valvovan hermojärjestelmän kehittämistä. Terveysvalistuksessa hyvätapaista ja kunnollista elämää nimitettiin, siveellisyydeksi. 1900- luvun alussa siveellisyys oli erityisesti naisiin kohdistuva ominaisuus, johon sisältyi yleinen siisteys, perhekeskeisyys ja eri tautien (tuberkuloosin ja kupan) leviämisen estäminen.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim esitti vuonna 1889 valtiopäiville toimenpiteitä keuhkotaudin vastustamiseksi ja vuosien saatossa tehtiin useita esityksiä keuhkotaudin hillitsemiseksi, mutta ne eivät johtaneet toimenpiteisiin. Neljä vuotta myöhemmin yhdistys teki esityksen, jossa annettiin neuvoja ja ohjeita tartuntavaaran vähentämiseksi.
Esimerkiksi lattialle sylkemisen vaaroista tuli kertoa työväestölle. Yhdessä Suomen Terveydenhoitoyhdistyksen kanssa he painattivat 25 000 julistetta, jossa oli kehotus "Älä sylje lattialle". Määräys annettiin myös liian suurten asukasmäärien välttämiseksi työväen asunnoissa. Lisäksi seinien paperointi kiellettiin ja asuntojen seinäpinnat kehotettiin käsittelemään maalaamalla, jotta ne voitiin asukkaiden vaihtuessa puhdistaa.
