Lukuaika noin 50 hengitystä.
Ostin marraskuussa 2022 munniharpun, joka oli minulle ennestään täysin tuntematon soitin. Kotiin päästyäni aloin selvittää, miten munniharppua soitetaan. Kävi ilmi, että tämä herkän kaunis soitin vaatii soidakseen tietynlaisia hengitystekniikoita. Munniharppu ei kenties ole yhtä tehokas hengityslihasten harjoitusväline kuin didgeridoo, mistä Marketta Manninen mainitsee muun muassa tässä artikkelissa. Munniharppu on kuitenkin hieno ja haastava soitin, joka tunnetaan eri muodoissaan eri puolilla maailmaa.
Mitä enemmän asiaa selvittelin, sitä kiinnostavammaksi soitin silmissäni muuttui. Tässä artikkelissa kokoan yhteen kaiken, mitä sain selville.
Munniharppu on pieni, yleensä metallinen soitin, jota soitetaan pitelemällä sitä suun edessä ja näppäilemällä yhdellä sormella soittimen kieltä. Yllä oleva YouTube-video antaa maistiaisen siitä, miten kansanmusiikkitaituri munniharppuaan soittelee.
Tässä tiivistetty ohjeet munniharpun soittamiseen:
Munniharpun ääni on hiljainen, suorastaan vaisu. Ääni vahvistuu, jos käytät suuta oikeaoppisesti ja opettelet hengittämään asianmukaisella tavalla munniharppua soittaessasi. Munniharppu sopii esimerkiksi sointukylpyyn, sillä sen ääni sopii kauniisti yhteen äänimaljojen, sadekeppien ja muiden sointukylvyssä käytettävien soitinten kanssa.
Munniharpun ääni värähtelee pääkallon onteloissa, ja värinä voi saada soittajan silmät tärisemään. Ohessa videonpätkä minun ja mieheni munniharppuharjoituksista. Näin munniharppua EI soiteta (tai hampaat halkeavat):
Munniharppu on vaikeampi soitin kuin voisi luulla. Mitä paremmaksi soittajaksi haluaa, sitä enemmän joutuu opettelemaan kehonhallintaa, kuten kurkunpään sulkemista, palleavärinää ja hengitystekniikoita.
Hengitystekniikoiden treenaamista kuvattiin Muusikoiden.net-keskustelupalstalla hyperventilointia muistuttavaksi toimeksi. Jukka Muhonen kertoo opinnäytetyössään, että hengityksen avulla on mahdollista saada aikaan erilaisia rytmejä ja riffejä.
Palleavärinää tarvitaan varsinkin trillejä tehdessä. Palleavärinä on nimensä mukaisesti pallean värisyttämistä. Se onnistuu huohottamalla erittäin nopeasti. Palleavärinä on helpompaa, jos palleahengitys on ennestään tuttua. Monet ihmiset hengittävät kuitenkin pinnallisesti eli lähinnä vain keuhkojen yläosalla, jolloin munniharpun oikeaoppisen soittamisen opetteleminen voi olla vaikeaa.
Kurkunpään sulkemisenkaan opetteleminen ei ole helppoa, eihän moinen kuulu normaaliarkeen. Kyse on siitä, että munniharpun soittajan tulisi voida sulkea kurkunpäänsä aina halutessaan. Kurkunpään sulkemista opetellaan usein yskimisen avulla, sillä yskiessä kurkunpää sulkeutuu lyhyeksi ajaksi. Yskimistä käytetään luonnollisestikin vain tekniikkaa opetellessa, sillä munniharppua soittaessa ei ole suotavaa yskiä.
Hengitysfysioterapiasta ja hengitysharjoittelusta on hyötyä puhallinsoittimia soittaville muusikoille, ja aivan varmasti myös munniharpun soittajille.
Munniharppu tunnetaan useilla eri nimillä, kuten juutalaisharppu, suuharppu ja märistysrauta.
Turun, Kuusiston ja Viipurin linnoista on löytynyt rautaisia munniharppuja. Suomen vanhimmat märistysraudat ajoittuvat keskiajan lopulle eli 1400–1500-luvuille. Muhonen kertoo munniharppua koskevassa opinnäytetyössään, että shamanistisilla kansoilla munniharppu on ja on ollut hyvin yleinen soitin. Hän viittaa tekstissään ainakin Mongoliaan ja tiettyihin Siperian alueisiin, kuten Jakutia, Altai ja Tuva.
Saman lähteen mukaan Papua-Uusi-Guinean heimoilla on ollut tapana käyttää munniharppua aikuistumisriittien osana. Jos ei opi soittamaan munniharppua, ei pääse koskaan naimisiin. Muhonen jatkaa kertomalla, että Euroopassa munniharppu on tunnettu jo vähintään viikinkiajalla.
Munniharppua pidettiin jollain tavalla saatanallisena ja noituuteen liittyvänä soittimena – paitsi Norjassa, jossa munniharppua on pidetty arvokkaana melodiasoittimena. 1700-luvulla munniharpun maine kohentui. “Saatanallisesta” soittimesta tuli ainakin hetkeksi taidemusiikkisoitin, jolle sävellettiin konserttoja.
Munniharppua ei ole koskaan unohdettu täysin. Yhä edelleen se nousee esiin satunnaisissa konserteissa, levytyksissä, opinto-ohjelmissa ja messuilla. Munniharpusta keskustellaan myös muusikoiden erilaisilla verkkokeskustelupalstoilla.
Munniharppu tunnetaan eri puolilla maailmaa. Se on rakenteeltaan yksinkertainen, mutta soittajan kannalta haasteellinen soitin – ainakin, jos haluaa saada aikaan kauniin äänen rikkomatta hampaitaan.
Munniharpun soittajan tulee harjoitella erityisiä hengitystekniikoita, kurkunpään sulkemista ja palleavärinää – kaikki sellaisia taitoja, joita ei tavallisessa arjessa tarvitse.
Munniharpulla on mielenkiintoinen historia, joten soitin kiinnostaa myös heitä, jotka eivät aio opetella märistysrautaa soittamaan.
Lähteinä käytetty myös:
