Ilmassa on käsin kosketeltavaa jännitystä, kyräilyä ja ystävällisen uteliaita katseita kulmien alta. Aloittelemme kivunhallintaryhmää. Kaikki ovat toisilleen tuntemattomia: eri ikäisiä naisia ja miehiä, mukanaan oma kärsimyshistoriansa, oma kipunsa. Kokoonnumme iltapäivisin joka toinen viikko 8 kertaa ja käymme läpi mindfulness kivunhallintaohjelman. Mikä ihmeen mindfulness tai tietoisuustaito? Meditaatiota eli keskittymisharjoituksia kipulääkkeksi ? Mihin olemmekaan tulleet?
Aluksi pareittain keskustellaan ja selvitellään kuka olen, miksi olen täällä ja mitä tavoitteita minulla on oman kivunhallintani parantamiseksi. Pari esittelee kaverinsa. Tämä on ensimmäinen tietoisuustaito harjoitus: tarkkaavainen kuuntelu ja läsnäolo tässä hetkessä, ei iltapäivän kauppaostoksissa eikä eilisissä tutkimustuloksissa. Keskustelussa selviää, että yhteisenä tavoitteena on kivun helpottuminen ja kivun hyväksyminen. Samassa veneessä olevien kanssa saa jakaa kokemuksia kivun kanssa elämisestä. Osa toivoo lääkehoidon vähentymistä ja tilalle lääkkeettömiä keinoja kivunhallintaan. Hyviä tavoitteita, joka ryhmässä toistuvia. Eräs mies sanoo hiljaa: haen anteeksiantoa, armoa. Mitä tarkoitatkaan? Kipu on tullut ja pyyhkäissyt kaiken elämästä, kaikki on muuttunut, en ole enää entiseni. Haen anteeksiantoa ja armoa.
Viikkojen kuluessa keskustelu kivusta ja sen tuomista kärsimyksistä hiljenee. Olemme oppineet, että jatkuvalla pohtimisella ja surkuttelulla emme saa kivun ongelmaa ratkottua. Aina ei tarvitse selittää ja analysoida kipua ja sen (mahdollisia) seurauksia. Harjoituksissa käännymme kohti kipua, epämiellyttävää aistimusta, hengitys hengitykseltä. Miltä aistimus tuntuu, miltä tuntuu pehmetä aistimuksen ympärillä? Kipua ei tarvitse paeta eikä vastustaa. Tämä hengitys, tämä aistimus, tämä hetki. Havainnoimme kipuaistimuksen muuttuvan hetki hetkeltä, niin kuin hengitys ja kaikki aistimukset muuttuvat. Miltä tuntuu tuoda kokemukseen mukaan lempeyttä ja ystävällisyyttä itseä kohtaan? Onko se armoa?
Käytyämme kohtaamassa ensin epämiellyttävää aistimusta, suuntaamme huomion miellyttäviin aistimuksiin ympäristössämme. Aivomme havainnoivat ensin uhat ja vaarat ja vasta sitten on ”aikaa ” miellyttävien asioiden tunnistamiselle. Tämä on eloonjäämisen edellytys. Nyt viritämmekin aivomme havainnoimaan asioita, jotka ovat usein piilossa kipujen ja kärsimyksen murjomassa elämässämme. Mitä ihmeitä löydämmekään omalta pihamaaltamme ja työmatkan varrelta, kun avaamme kaikki aistimme vastaanottamaan hyviä asioita. Pihan tutut linnut, joiden ohi olemme kiireellä kävelleet huolien painaessa hartioitamme. Kevään ensimmäiset kukat ja se muhkea mullan tuoksu, joka kutittelee sieraimia. Annamme itsellemme luvan antautua hyville asioille. Ja nämä ovat ilmaisia, pieniä aarteita. Samalla tavoin opettelemme etsimään ja löytämään kärsivässä kehossamme jotain miellyttävää. Se voi olla pientä, mutta merkittävää: lämpimät kädet, pehmeä iho, tuulenvire kasvoilla, kivun puuttuminen toiselta puolelta kehoa, mitä tahansa. On riemullista löytää kehossaan myös hyvää ja antaa sen olla. Mitään ei tarvitse muuttaa.
Ryhmä etenee. Kuinka löytää tasapaino, kun maailma ympärilläni myllertää ja kipu kiertää kehossani, paikkaansa vaihdellen? Opettelemme havainnoimaan kehoamme hetki hetkeltä ja hengitys hengitykseltä: epämiellyttävät ja miellyttävät aistimukset vaihtelevat. Annamme niiden tulla, olla ja mennä. Annamme hengityksen kulkea luonnollisesti ja pehmenemme kivuliaille aistimuksille. Kohtaamme kipua samanlaisella myötätunnolla, kuin lohduttaisimme lasta, jolla on kipu tai hätä. Tunnistamme miellyttävät aistimukset antaen niiden olla, ilman että yritämme niitä suurentaa tai vahvistaa.
Mielentyyneyden vertauskuvana käytämme valtamerta: olkoon se kokemusten myrskyävä meri. Jos olemme kuin pieniä puun palasia meren pinnalla, olemme aallokon heiteltävänä sinne tänne. Jos olisimmekin ylväs valtamerialus, jolla on syvyyttä, korkeutta ja vakautta ja jolla on suunta. Kulkisimme aallokossa vakaasti suuntamme säilyttäen ja meillä olisi näkymä eteenpäin.
Ryhmä lähenee loppuaan. Aiheena on vielä yhteys muihin. Kipu eristää muista ihmisistä. Koemme ympäristöstämme paineita ja vaatimuksia, joista osa voi olla itsemme asettamia. Kuinka löytää tie takaisin ihmisten luo ilman, että kokee joutuvansa pinnistelemään tai teeskentelemään tervettä. Tai ilman, että tarvitsee paeta, eristäytyä tai selitellä. Omien voimavarojen tunnistaminen ja kehon kuuntelu auttaa. Annan muille sen verran kuin minussa on voimia ja otan vastaan apua, jos sitä tarvitsen.
Mitä ryhmästä on jäänyt meille käteen? Suurin osa kokee tutuksi tulleen ryhmän merkittäväksi: olemme yhdessä jakaneet kokemuksiamme ja tehneet löytöjä itsestämme ja muista. Ryhmälle on syntynyt oma huumori, osin mustakin, mutta lempeä. Konkreettisena muutoksena moni on alkanut jaksottaa arjen tekemisiä ja opetellut pitämään taukoa ennen kuin tarvitsee taukoa. Keskittymisharjoittelusta on tullut osa elämää. Omasta luonnollisesta hengityksestä on tullut kipulääke ja rauhoittava lääke. Osalla kipulääkityksen tarve on vähentynyt. Pilleripurkin rinnalle on löytynyt monia käytännön keinoja kivun hallintaan.
Tärkein löytö on ollut armollisuus itseä kohtaan. Lopultakin hyväksymme sen osan kivusta ja kärsimyksestä, mitä emme voi muuttaa. Kipu on osa elämää, mutta olemme paljon muutakin. Jos kivun takia on täytynyt luopua jostakin, avautuu toisia mahdollisuuksia.
Voiko siis kivulle antaa anteeksi?
